Kanssa-autoilija

Uutisia, huhuja sekä tositarinoita autoilun ja autojen maailmasta.

Toisen autoni, Datsun 100A:n tarina

b2ap3_thumbnail_Scan10002_01.JPG

Toiset kutsuivat sitä mansikaksi, mutta itselleni se oli aina papan vanha Datsun 100A. Autolla oli ikää lähes 25 vuotta, kun sain sen ja hetkeä myöhemmin se oli jo lunastettu vakuutusyhtiön toimesta. Auton tarina herättää itselläni aina voimakkaita tunteita, joihin liittyy paljon muistoja, vaikka ehdin itse autolla ajaa vain muutaman kuukauden.

 

Datsun 100A oli alunperin enoni auto, joka ostettiin uutena vuonna 1972. Ensimmäisen kerran tutustuin siihen heinäpellolla etsiessäni veljeni kanssa mielekästä tekemistä. Datsunissa leikkiminen tarjosi muutenkin hyvän suojan heinäpellon paarmoilta ja mahdollisuuden kuunnella ABBAa ja muuta sen ajan musiikkia.

Enoni ajoi autolla pitkälti 80-luvulle asti ja piti autosta hyvää huolta. Auton penkit oli suojattu istuinpäällisillä. Lisäksi joka vuosi auto tarkistettiin ja huollettiin pohjaa myöten pukilla ja usein pohjaan laitettiin myös suojamassat.

Joskus myöhemmin 80-luvulla setäni möi auton papalleni, joka ajoi autoa yli 80-vuotiaaksi asti. Viimeisen kerran pappani ajoi autolla vuonna 1993. Tuolloin kääntyessään metsätieltä valtatielle Datsun jäi vastaantulleen rekan alle.

Onneksi Pappa selvisi onnettomuudesta lähinnä säikähdyksellä, vaikka loukkaantuikin hieman kolarissa. Datsunin oikea puoli oli kuitenkin kärsinyt valtavat vahingot. Oikea etulokasuoja oli mutkalla, samoin matkustajan ovi. Myös tuulilasi oli pirstaleina. Muuten auto oli hyvässä kunnossa, ruostetta ei ollut näkyvissä ja kilometrejäkin oli vasta 110 tuhatta mittarissa.

Tästä alkoi oma taipaleeni Datsun 100A:n kanssa. Saatuani avaimet ja siirtokilvet ajoin kolarissa kärsineen auton Vantaalle, jossa kunnostustyöt alkoivat. Tarkemmin vaurioita tutkittaessa kävi onneksemme ilmi, ettei kori ollut vääntynyt. Tiedossa oli vain peltitöitä ja maalausta.

Isäni sai kunnostettua auton kevään aikana ja kesän alkaessa pääsin vihdoin itse ajamaan punaisella Datsun 100A:lla. Ulkoisesti autosta ei näkynyt, että se olisi koskaan joutunut kolariin. Poistettuani penkkien päällä olleet istuintensuojat tuntui kuin auto olisi ollut yhtä uusi kuin tehtaalta lähtiessään.

Kesän aikana ajoin autolla muutamia kertoja Vaasasta Helsinkiin ja juhannuksena kävin kiertämässä autolla Keski-Suomessa. Sinä kesänä autolla kertyi vain muutama tuhat ajokilometriä. Muistelen auton olleen hyvä ajettava, tosin hieman keinuva kurveissa. Kiihdytettäessä auton moottorin ääni tuli aina vain kimeämmäksi. Vieläkin tunnistaisin 100A-moottorin kimakan äänen.

Mutta mikään kaunis muisto ei olisi tarinan arvoinen, ellei auton tarinaan liittyisi pientä traagista melankolisuutta. Eräänä kesäisenä sunnuntaiaamuna ajettuani autolla vasta noin kaksi kuukautta kohtasi minua kadulla järkytys. Huomasin lähestyessäni kotitaloa autoni olevan poikittain suojatiellä.

Lähemmäksi saapuessani huomasin että auto oli kolaroitu pahasti oikeasta kulmasta. Ikkunaan oli jätetty lappu, jossa luki ”Rattijuoppo ajoi autosi päälle. Lähti karkuun, mutta poliisit saivat kiinni muutaman korttelin päästä. Ota yhteyttä poliisiin.”

Seuraavana aamuna tutkiessani vahinkoja tarkemmin huomasin, että auton kulmaan osunut törmäys oli kiertänyt pellin mutkalle tuulilasin vierestä. Vahingot vaikuttivat pahemmilta kuin edellisessä kolarissa. Lisäksi näytti siltä kuin kori olisi hieman vääntynyt.

Saatuani hinaajan paikalle ja autoni noudettua pois oli vakuutustarkastajan tarkastuksen aika. Tapasin vakuutustarkastajan, joka ei suostunut korjauttamaan autoa, vaikka auto oli hänenkin mielestään hyvässä kunnossa ikäisekseen. Hän suostui maksamaan autosta korkeintaan vajaa pari tuhatta markkaa tai muussa tapauksessa lunastamaan koko auton.

Tällä kertaa ei oma korjausvaihtoehto tullut enää kysymykseen, sillä autolla ei voinut ajaa Vaasasta Helsinkiin eikä autoa olisi saanut alkuperäiseen kuntoon korvaussummalla.

Oli tehtävä ikävä päätös: Auto meni lunastukseen.

Lisää Ford-kokemuksia S-Max